Oletko koskaan ajatellut miltä tuntuu, kun autot törmää?

Ootko sä koskaan ajatellut miltä tuntuu, kun toinen auto ajaa sun perään tai kylkeen? Oli vauhtia vähän tai vähän enemmän, se tuntuu kaikkea muuta kuin mukavalta. 

Mä olin joulukuun lopussa autokolarissa. Mun perään ajoi auto, joka oli selkeästi mun autoa painavampi ja jolla oli nopeutta kaksi kertaa sen verran mitä mulla oli – törmäyksessä siirtyi siis suuri määrä energiaa. Tämän kolarin jälkeen mun ajatusmaailma autolla ajamisesta on muuttunut todella paljon. Ajattelin ensin, etten asiasta puhu julkisesti mitään, mutta viikkojen pohdinnan jälkeen haluan nostaa esiin mitä nykyään pyörii mun mielessä ihan joka kerta, kun autossa istun.

Mä olen ajanut autoa ensimmäisen kerran silloin, kun mun jalat ylsi penkiltä polkimille ja pää oli sen verran korkealla, että näin ratin yli eteeni eli siis joskus kymmenen vuotiaana. Kun olin 14-vuotias, mä ja mun veli saatiin mummolan pellolle peltoautot, joilla ajettiin pellolla milloin ympyrää ja milloin ristiin rastiin. Olen siis tottunut ajamiseen ja koen, että mun auton käsittelytaidot on hyvää luokkaa.

Kun jotakin asiaa on harjoitellut pitkään ja kokee osaavansa sen, itseluottamus tottakai kasvaa ja sen asian tekeminen tuntuu hyvältä. Mä olen aina tykännyt ajamisesta ja ollut itsevarma kuljettaja. Olen tiedostanut omat taitoni, ajanut niiden mukaan ja uskaltanut myöntää, jos joku ei suju (kuten peräkärryn kanssa peruuttaminen – ei sitten yhtään mun juttu). Koska en ole lähelläkään täydellistä, välillä on tullut myös tehtyä tyhmiä ohituksia tai pidettyä liian lyhyttä turvaväliä jne.

Ennen kolaria mä en välittänyt, jos takana oleva piti lyhyttä turvaväliä tai kuski, jonka kyydissä olin, ajoi liian lähellä edellä olevaa autoa tai ajoi ylinopeutta. Saatoin ajaessa keskittyä johonkin ihan epäolennaiseen asiaan ja hoksata yhtäkkiä, että “ei hitto, mä en ole keskittynyt ajamiseen kunnolla viimeiseen kahteen minuuttiin”. Talven liukkailla saatoin ajaa mutkaan liiallisella tilannenopeudella, jolloin auton perä lähti luisuun tai saatoin osoittaa kääntymisaikeeni vilkulla liian myöhään. Kaikki ihan perusasioita, joista puhutaan ajokoulussa jatkuvasti.

Mä en tiedä, mikä oli syynä sille, että se auto ajoi mun perään, sillä kuski pakeni paikalta. En tiedä räpläsikö se kuski puhelinta, oliko se kännissä, keskittyikö se johonkin epäolennaiseen vai mitä, mutta sen tiedän, että se törmäys tuntui todella pahalta, sillä mä en osannut varautua siihen yhtään. Mä huomasin sen auton valot mun taustapeilissä murtosekunti ennen törmäystä enkä ehtinyt tehdä yhtikäs mitään.

Mulla ei ollut sen kolarin jälkeen pelkoja ajamista tai auton kyydissä olemista kohtaan, kunnes tuli ensimmäisen kerran se hetki, kun joku ajoi takana liian lähellä. Se tunne, kun sun päätä, niskaa, kaulaa ja selkää särkee jo valmiiksi, ajat autoa ja näet taustapeilistä, että takana oleva auto on todella lähellä ja tulee vain entistä lähemmäs aina, kun vauhtia pitää hidastaa esimerkiksi risteysalueella. Ei muuten ole kiva fiilis. Se on ihan äärettömän ahdistavaa, sillä ensimmäistä kertaa sä tiedät sen, kuinka kipeää se törmäys käy. Kolarista on nyt kulunut kuutisen viikkoa ja se ahdistava tunne valtaa mut edelleen joka kerta, kun joku auto on liian lähellä. Etenkin näin talvipakkasilla, kun tie on liukas eikä autoa saa pysähtymään riittävän nopeasti, vaikka sen jarrupolkimen päällä seisoisi koko painollansa. 

Ton kolarin jälkeen mä olen ollut ihan äärettömän tarkka omasta ajamisestani. Muistan pitää riittävät turvavälit, ajan mutkissa riittävän hitaasti, käytän vilkkua ajoissa, jotta takana olevat tietää mihin olen menossa ja niin edelleen. Mä teen kaikkeni, jotta mulle ei autoillessa kävisi enää vahinkoja – ei itse aiheuttamiani eikä muiden aiheuttamia. Se ei kuitenkaan riitä, vaan liikenteessä kaikkien pitää kantaa kortensa kekoon. 

Suomalaisten liikennekäyttäytymisessä olisi paljon kehitettävää ja mä toivon, että tämä postaus herättelisi just sut kiinnittämään huomiota omaan ajamiseesi. Omaa haavoittuvuutta ei tule ajateltua liikenteessä kunnolla ennen kuin jotain sattuu. Tai en mä ainakaan osannut ajatella. Mä toivon myös jokaisen kuskin ymmärtävän sen, että jos ja kun vahinkoja sattuu, niin niistä pitää kantaa vastuu. Kukaan tuskin tahallaan ajaa pahki toiseen autoon, mutta silloin vähintä mitä voi tehdä on pysähtyä, tsekata ettei kenellekään käynyt pahasti ja myöntää oma virheensä.

Kuvat: Pixabay

Loading Likes...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.